Puut tietävät
- Apr 24, 2018
- 3 min read
Updated: Apr 29, 2018
-Kaukaniemi, Tampere-
Messukylässä on Rasu-niminen talo. Noin sata vuotta takaperin oli siellä isäntä, joka oli tunnettu laajoilla aloilla Rasun vaarin, Rasun Ellin ja Rautakouran nimillä. Hän oli aikakautensa merkkihenkilöitä. Hänen elämästänsä kerrotaan uskomattomia asioita.
Vaari oli usein markkinoilla ja vaikka olis ollut kuinka paha hevonen, kyllä vaaria totteli. Kerran toiset markkinamiehet suuttuvat vaarille, ajovat hevosen tien viereen, rikkovat valjaat ja sanovat “kun olet Rautakoura niin auta ittees”. Vaari jäi hevosinensa tien viereen ja toiset jatkovat matkaa. Kun pääsivät Rasun talon kohdalle, riisu vaari jo hevostansa. Teitä ei ollut kuin yksi ja kukaan ei ollut nähnyt ohi ajavan.
Rasun vaarin sauna oli Kaukajärven rannalla. Saman saunan luota vaari usein ajo yli järven olkilyhteellä ja tuli taas takasi. Kerran palvelustyttö pyysi päästä mukaan, mutta katso takas ja putos. Kesällä meni kivilaatalla seilaten monta kertaa järven yli.
Kun tämä Rasun vaari kuoli, ei hevoset tahtonut voida vetää ruumista. Kun kellot alko soida ei hevoset liikahtaneetka. Ruumis täyty viedä kantaen hautaan, mutta sen jälkeen alko kuulua lapsen itkuu. Vaarin ruumis otettiin ylös haudasta ja haudattiin eräälle mäelle vastapäätä kirkkoa Teiskontien viereen ja itku lakkas.
Nämä tarinat löytyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Arkistosta Ida Lintusen käsikirjoituksesta vuodelta 1938. Rasun Ellin aikana alue oli Messukylän kuntaa, joka kuului Pirkkalan pitäjään. Nykyään Rasun taloa ei enää ole, mutta Kaukajärven pohjoispuolella on muistona Rasulankatu. Missähän lienee vaarin hauta ja löytyisikö jostain Kaukajärven rannan tuntumasta kivilaatta, jolla Rautakoura seilaili?
Istun järven rannassa Kaukaniemessä ja katselen vielä huokoisessa jäässä olevaa järveä. Kun pistän silmäni kiinni, voin kuvitella kuulevani kalkkunoiden pulinaa, ison bernhardinkoiran haukuntaa ja suomenhevosten pärskintää. Mielessäni näen, kuinka vierestäni juoksee lapsia uimahuoneen ohi laiturin kautta veteen ja kuulen etäisesti kuinka naiset ihastelevat kaunista muotopuutarhaa. Naapuritilan tyttö kävelee pelokkaasti yli-innokkaiden kalkkunoiden ohi, säikähtää kanalassa kiekaisevaa kukkoa ja pinkaisee juoksuun kohti Rasulan mummolaa, jonne hänellä oli tapana oikaista tämän Kaukajärven kartanonalueen poikki. Vellikello kilkattaa kuvitelmissani ja uimassa olleet lapset lähtevät juosten rinnettä ylös kohti rakennuksia.
Avaan silmäni ja olen taas alkukeväisessä maisemassa aikana, jolloin kartanoa ei enää ole ja luonto on ottanut vallan Kaukaniemessä. Muistona kartanoympäristöstä ovat ensimmäisiä silmujaan aukovat laajalle levinneet herukka- ja kanukkapensaat. Siellä täällä maasta kurkkaa jalokiurunkannuksen versot ja Sonnivuoren näkötornin raunioilla näkyvät keto-orvokin alut. Närhet ja oravat levittävät tehokkaasti tammia pitkin aluetta ja vaahteran taimia näkyy runsaasti. Vuohenputket ja ahomansikan lehdet ovat jo sen kokoisia, että kelpaisivat salaattiaineksiksi. Kookkaat tammet, saarnet, lehmukset ja palsamipihdat sekä Sonnivuoren varttuneet katajat ja vuorimännyt yhdistävät minua ja mummolaan juossutta naapurin tyttöä. Sata vuotta sitten suuri osa näistä oli tosin vasta taimia, mutta samojen puiden lomassa olemme viettäneet aikaamme.
Kaukajärven kartano rakennetiin 1905-06 ja se kukoisti muutaman vuosikymmenen, kunnes 1940-luvulta alkaen se alkoi hiljalleen rapistua. Nykyään jäljellä ovat vain mielikuvitusta ruokkivat rauniot ja vanhat puut. Alueella on mukava kuljeskella ja kuvitella sen ulkonäköä sata vuotta sitten. Varhain keväällä pihapiirin hahmottaminen on helpompaa, mutta näkemisen arvoinen on myös kesällä alueen täyttämä vihreys ja kukkaloisto.
Paikka ei raunioistaan huolimatta ole tunnelmaltaan aavemainen tai pelottava. Ennemminkin siellä vallitsee jonkinlainen onnellinen haikeus - muistutus elämän jatkumisesta. Kartanoromantiikka ja kotieläimet ovat poissa, mutta tilalla on omanlaisensa luontoympäristö villiintyneine puutarhakasveineen, jotka kasvavat sovussa alkuperäislajien kanssa. Luonnon monimuotoisuutta lisäävät vanhat kannot ja maapuut. Jykeviksi jättiläisiksi kasvaneet ja sittemmin kaatuneet raidat ja koivut antavat elinpaikan kääville ja monelle hyönteislajille. Hyönteiset vetävät puoleensa runsain määrin lintuja ja yhä pystyssä olevat paksut koivupökkelöt tarjoavat kiinteistöjä kolopesijöille.
Aika kulkee ja ihminen sen mukana. Kaukajärven ympäristössä ollaan tallusteltu jo kivikaudella ja rautakaudelta alkaen on Vehmaisten halki kulkenut tie. Rasun Elli eli 1800-luvun alussa ja ties vaikka hän oli sata vuotta myöhemmin Kaukajärven kartanon pihan poikki oikaisseen tytön vaarinvaari.
Alhaalla rannassa on veteen uponneena vanhan laiturin ja uimahuoneen jäänteet. Kartanon päärakennuksen raunioita kohti kohoavan rinteen alkupäässä seisoo kuusivanhus, joka on yhtä paksu kuin minä olen pitkä, katsoen Kaukajärven maisemiin. Eväiden syönnin lomassa mietin, että tuo kuusi saattaa tietää paitsi totuuden Rasun vaarin legendasta, myös sata muuta tarinaa, jotka ihmismuisti on kadottanut.
Lähteet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Messukylä. KT 25. Lintunen, Ida 15, 16, 17 ja 18. 1938
Commentaires