Lapsuudenkotini oli maaseudulla Länsi-Hollolassa, jossa leikkipaikkoja olivat metsät, niityt, kiipeilypuut, puronvarret, pellonreunat, navetan ylinen ja vanhan talon vintti. Ympäristö ruokki mielikuvitusta eikä luonnon havainnoinnilta voinut välttyä. Se oli todellista lähiluontoa - minä luonnossa ja luonto minussa. Se jätti jäljen ja loi arvot. Minulle luonto on kaikki.

​

Harrastin kansantanssia lapsesta asti ja päädyin myöhemmin opiskelemaan ensin tanssijaksi ja sitten tanssinopettajaksi. Kansanmusiikin ja -tanssin kautta kiinnostuin kansanperinteestä laajemmin. Mitä ovat tarinat, keitä ovat ihmiset ja missä ovat paikat laulujen ja tanssien takana? Kansanrunous, kansanusko, yrtit ja rohdot sekä kansantarinat ja -sadut alkoivat myös kiinnostaa yhä enemmän. Suorastaan kadehdin sitä, kuinka yhtä ihmiset joskus olivat luonnon kanssa.

​

Innostuin luonnontuotteiden hyödyntämisestä ja aloin opiskella sieniä ja villiyrttejä. Näiden opettelu laajeni muihinkin kuin syötäviin sieniin ja kasveihin, kunnes halusin löytää myös ötököille ja linnuille nimet. Olen huomannut, että mitä enemmän ympäristöstä tiedän, sitä enemmän siellä näen. Ennen näin metsän, sitten yksittäiset puut ja nyt näen puussa istuvan linnun sekä lehteä nakertavan toukan.

​

Tällä hetkellä opiskelen erä- ja luonto-oppaaksi. Haluan valmistuttuani keskittyä juuri näihin asioihin ja siksi tämä blogikin syntyi. Minulle onnistunein retki on sellainen, jossa opin, ajattelen, haltioidun, näen, koen ja rentoudun. Paras retkipaikka poistaa levottomuuden, tarjoaa kokemuksen ja kertoo minulle tarinan.

​​

​

​