Pako luolaan

- Kalliojärvi, Nastola, Lahti -

Vuodenvaihteen tienoilla selailin museoviraston muinaisjäännösrekisteriä ja törmäsin kuvaukseen Nastolassa sijaitsevasta Suomen sodan aikaisesta piilopaikasta. Erityisesti huomioni kiinnittyi mainintaan "tarkka sijainti ei tiedossa". Tunne oli kuin olisi löytänyt kivenkolosta nuhruisen merirosvokartan. Paikan on pakko olla olemassa, mutta miksi sitä ei ole etsitty?

Kumia-Seesta kylätiestä (Välimäki) 2,5 km länteen kulkukelvottoman hettosuon rannassa, äkkijyrkässä kalliossa on luola, jonka suuaukko avautuu länteen. Luolan syvyys on 3 m ja leveys 4 - 5 m. Luolan perällä on uitto. Luolan lattia on hiilensekaista palomaata, ja suuaukon edessä on maantasainen kivikehä. Tarun mukaan Suomen sodan (1808 - 1809) aikaan luolassa on asuttu. Luola oli peitetty puilla, tuohella ja turpeella. Tarkka sijainti ei tiedossa. Mahdollinen muinaisjäännös.

Otin yhteyttä museovirastoon ja kysyin lisätietoja. Sieltä vahvistettiin, että kyseessä tosiaan on perimätieto. Seuraavaksi selvitin Kotimaisten kielten keskuksesta Hettosuo-nimisen paikan sijaintia, jota ei vanhoissakaan kartoissa ole. Sain sieltä vastaukseksi, että kyse ei todennäköisesti ole varsinaisesta paikannimestä. Hetto-sana tarkoittaa suomen murteissa pohjatonta ja vetelää suota. Uitto-sanasta selvisi sen tarkoittavan koloa tai käytävää maassa.

Karttaa tutkiessa huomasin, että Välimäeltä Kumiantien varresta länteen on lampien, soiden ja kallioiden värittämä metsäalue. Alue oli linnuntietä lähempänä kuin 2,5 kilometriä, mutta vaikutti lupaavammalta kuin Kalliojärven toisella puolella oleva Lapakiston luonnonsuojelualue. Etsin kartalta suot, joiden reunalla on länteen katsova kalliojyrkänne. Niistä jonkun täytyi olla minun merirosvoaarteeni.

Toukokuun viidentenä toteutin suuren löytöretkeni. Mielessä oli risujen peittämä synkkä luola, jossa makasi sotaa paossa olleen perheen luut sekä kirstullinen perhekalleuksia. Lähdin liikkeelle Kalliojärven Kumianhaaran pohjoispuolelta hakkuuaukon laidalta. Heti liikkeelle lähdettyäni kaikui Soimalammin suunnalta kaakkurien aavemainen valitus ja ulvonta. Kävelin hakkuuaukon poikki varoen tallaamasta korvasieniä, joita oli noussut rikkoutuneesta metsänpohjasta runsain mitoin. Nousin kallion laelle ja pistin merkille, että jätöksistä päätellen hirviä ja kanalintuja viihtyi alueella ilahduttavan paljon. Yksi koppelo lähti edestäni siivet paukkuen lentoon tullessaan häirityksi. Kiersin mahdollisen pesän kauempaa. Kallion länsireunalla oli ensimmäinen mahdollinen luolan paikka, mutta siellä sitä ei ollut. Soimalammelle päästyäni sain myös todeta kaakkurienkin olevan jossain muualla, sillä ulina kuului edelleen yhtä kaukaa kuin aiemminkin. Kaunis metsälampi joka tapauksessa ja sellaisten täplittämää on koko laaja metsäalue, jota olen joskus kuullut myös Nastolan erämaaksi kutsuttavan. Erämaassa tosin ei olisi hakkuuaukeaa, metsäteitä tai ojitettuja soita.

Lähdin Soimalammelta kaakon suuntaan kohti pientä nimetöntä lampea. Matkan varrelle osuisi seuraava tarkistettava jyrkänne. Kävellessäni jyrkänteen ja suon välissä, pohdin onko tämä suo ehkä joskus ennen sen ojitusta ollut vetelä hettosuo. Tuijotin tarkkaan kalliota ja etsin mystistä onkaloa, kunnes vastaani tuli syvennys kalliossa.

Huomatessani syvennyksen edessä kiviä rivissä, kuin jäänteenä jonkinlaisesta muurista, tajusin löytäneeni paikan. Syvennyksen perällä oli myös kapea, mutta syvälle ulottuva reikä - uitto. Mielikuvitukseni tuottamaa näkymää sotaa paenneiden jäännöksistä ja aarrekirstusta piilossa olevassa synkässä luolassa en kohdannut ja tarkemman tutkimisen jätänkin museoviraston ammattilaisille. Roskista ja nuotion jäänteistä päätellen paikalla on käyty useamminkin sen jälkeen kun luolan asukkaat pari sataa vuotta sitten ovat lähteneet. Paikka on varmasti ollut paikallisten tiedossa, mutta sen tarina ei. Tuntui uskomattomalta istua kivikaton alla ja pohtia millaista siellä on ollut elää, mitä he ovat syöneet ja kuinka kauan siellä on täytynyt piilotella?

Kävelin vielä onnellisena tutkimusmatkailijana Hirvilammen itäpuolella olevalle pienelle nuotiopaikalle juodakseni voitonkahvit. Käki ja harmaapäätikka ilmoittivat löydöstäni metsänväelle ja lammen rannalla metsäviklopari touhusi kevätpuuhiaan. Äänekäs kurkien ylilento päätti onnistuneen retken lampien, soiden ja kallioiden mosaiikissa.

Kotona kirjoitin löydöstäni museovirastolle. Tätä kirjoittaessa vastausta ei vielä ole kuulunut, muttan toivottavasti pääsen vielä näyttämään tutkijoille paikan ja kuulemaan asiantuntijoiden näkemystä asiasta.